Kuuntelen eri videopelien soundtrackeja ja alkaa itkettää. Pelit ovat aina olleet minulle tärkein pakokeino todellisuudesta, oli sitten kyseessä Okami, Final Fantasy, Deus Ex tai The Longest Journey. Niiden maailmoihin voi helposti uppoutua päiväkausiksi ja unohtaa kaikki muu. Kokea uskomattomia asioita ja onnistua. Olla jotain suurempaa. Hyvän pelin loputtua tunnen itseni aina niin yksinäiseksi - ihan kuin olisin menettänyt ystävän.

Eilinen hammaslääkärin aika oli normaalia inhottavampi. Kesken paikkauksen kurkkuani alkoi kutittamaan, mutta en saanut liikkua tai sulkea suutani. Yskitti, silmistä valui vettä ja ahdisti. Ennen lähtöäni lääkäri yritti taas saada minut suostumaan juurihoitoon - kai hän toivoo, että pelkoni häviäisi näiden normaalien käyntien myötä, mutta ei se kyllä siltä näytä. Itse haluaisin tapani mukaan vältellä ongelmaa ja vain poistaa kyseisen hampaan.

Toimintaterapeutin kanssa juteltiin tulevaisuudesta. Pitäisi löytää jotain viikottaista toimintaa, etten taas jämähdä kotiin. En tosiaan käy tällä hetkellä koulussa. Vaikka olen jo liki 18-vuotias, en ole vielä onnistunut aloittamaan lukiota, ja 10. luokastakin jäi puolet käymättä.

Katseltimme muutamia valokuvauskursseja ja tahtoisin kovasti mennä, koska rakastan kuvausta ja järkkäriäni, mutta en tiedä onko se realistinen tavoite. Yhteensä 36 tuntia vieraiden ihmisten seurassa kuulostaa pelottavalta.