perjantai, 3. syyskuu 2010

Lay me down

Siitä on jo yli viikko, kun viimeksi kirjoitin. En koskaan osaa tehdä mitään säännöllisesti. Lykkään vain aina asioita eteenpäin ja sitten vihaan itseäni jälkeenpäin. Koulutyöt tai muut pakolliset tehtävät nyt vielä ymmärtää, mutta kun teen ihan samoin niiden asioiden kanssa, joista oikeasti nautin. Ugh.

Ensi viikko pelottaa ja jännittää, mutta myös vähän innostaa. Tiistaina aloitan käymään uudessa toimintakeskussa, joka on suunnattu mielenterveysongelmista kärsiville nuorille. Jotenkin aavistan, etten taaskaan onnistu saamaan ystäviä ja istun siellä päivät pitkät yksin, mutta kai se on parempi kuin kotona mädäntyminen.

Keskiviikkona taas alkaa valokuvauskurssi. En yhtään tiedä miten siellä pitäisi toimia ja pelottaa, että joudun olemaan paljon esillä, mutta se riski on otettava. Ja onnekseni toimintaterapeuttini lupasi tulla mukaan ensimmäisellä kerralla. Ehkä siitä tulee jotain.

Tekee mieli koittaa jotain muuta lääkettä. Olen käyttänyt Sertralinia jo yli vuoden (annos vaihdellut 50-100 mg välillä), ja vaikka se piristääkin, niin se ei sosiaalisia tilanteita paljoa helpota. Sen lisäksi se saa minut kamalan levottomaksi ja nukahtamisessa voi usein kestää tunteja.

tiistai, 24. elokuu 2010

Memories of green

Kuuntelen eri videopelien soundtrackeja ja alkaa itkettää. Pelit ovat aina olleet minulle tärkein pakokeino todellisuudesta, oli sitten kyseessä Okami, Final Fantasy, Deus Ex tai The Longest Journey. Niiden maailmoihin voi helposti uppoutua päiväkausiksi ja unohtaa kaikki muu. Kokea uskomattomia asioita ja onnistua. Olla jotain suurempaa. Hyvän pelin loputtua tunnen itseni aina niin yksinäiseksi - ihan kuin olisin menettänyt ystävän.

Eilinen hammaslääkärin aika oli normaalia inhottavampi. Kesken paikkauksen kurkkuani alkoi kutittamaan, mutta en saanut liikkua tai sulkea suutani. Yskitti, silmistä valui vettä ja ahdisti. Ennen lähtöäni lääkäri yritti taas saada minut suostumaan juurihoitoon - kai hän toivoo, että pelkoni häviäisi näiden normaalien käyntien myötä, mutta ei se kyllä siltä näytä. Itse haluaisin tapani mukaan vältellä ongelmaa ja vain poistaa kyseisen hampaan.

Toimintaterapeutin kanssa juteltiin tulevaisuudesta. Pitäisi löytää jotain viikottaista toimintaa, etten taas jämähdä kotiin. En tosiaan käy tällä hetkellä koulussa. Vaikka olen jo liki 18-vuotias, en ole vielä onnistunut aloittamaan lukiota, ja 10. luokastakin jäi puolet käymättä.

Katseltimme muutamia valokuvauskursseja ja tahtoisin kovasti mennä, koska rakastan kuvausta ja järkkäriäni, mutta en tiedä onko se realistinen tavoite. Yhteensä 36 tuntia vieraiden ihmisten seurassa kuulostaa pelottavalta.

maanantai, 23. elokuu 2010

Loneliness knows my name

Istun jalat ristissä tietokoneen ääressä ja hörpin kylmää piparminttuteetä, musiikki korvissa pauhaten. Ahdistaa. Huomenna olisi hammaslääkärin aika ja heti sen jälkeen toimintaterapia. Pelkkä ajatuskin siitä, että täytyy laittautua ja olla tunteja ihmisten ympäröimänä saa sisukseni puristuksiin.

Ala-asteella pitkään kestäneen koulukiusaamisen takia kärsin nykyään masennuksesta ja sosiaalisten tilanteiden pelosta. Se oli sitä kuuluisaa tyttöjen näkymätöntä kiusaamista; nimittelyä, alistusta, virnuilua, syrjimistä. Vaikka siitä on jo vuosia ja asun aivan eri paikkakunnalla, en vieläkään osaa luoda ystävyyssuhteita tai olla ihmisten seurassa ilman pelkoa.

On elämässäni jotain hyvääkin: poikaystäväni, tai oikeastaan kihlattuni, J. Olemme olleet yhdessä lähes 2 vuotta ja voin varmuudella sanoa olevani rakastunut. Suhteessamme on vain yksi iso ongelma: J asuu toisella puolta merta, Amerikassa. Tutustuimme netissä ja olemme onnistuneet tähän asti tapaamaan neljä kertaa (yhteensä noin 5½ kuukauden verran). En vaihtaisi häntä mihinkään, mutta kaikki se kaipuu osaa kyllä masentaa. Varsinkin, kun en millään haluaisi muuttaa Yhdysvaltoihin, eikä J oikein pysty muuttamaan vakavan sairautensa vuoksi... äh, voisin pyöriä tämän ongelman ympärillä ikiusuuksia, paras jättää se toiselle kerralle.

Kaiken kaikkiaan tämä blogi taitaa olla epätoivoinen yritys kurkottaa kohti muita ihmisiä. Yksinäisyyteni on kasvanut valtavasti viime päivinä ja se on melkein säälittävää miten kovasti tahdon ystävän. Aina kun törmään netissä ihmiseen, joka vaikuttaa samankaltaiselta kuin minä, alan unelmoida asioista joita tekisimme yhdessä, niin kuin kaikki nuo täydelliset kaverukset elokuvissa. Mutta eihän siitä koskaan mitään synny.

"I've nothing strong to hold to, I'm way too old to hate you", Brandi Carlile laulaa. Pitäisiköhän sitä mennä nukkumaan.