Istun jalat ristissä tietokoneen ääressä ja hörpin kylmää piparminttuteetä, musiikki korvissa pauhaten. Ahdistaa. Huomenna olisi hammaslääkärin aika ja heti sen jälkeen toimintaterapia. Pelkkä ajatuskin siitä, että täytyy laittautua ja olla tunteja ihmisten ympäröimänä saa sisukseni puristuksiin.

Ala-asteella pitkään kestäneen koulukiusaamisen takia kärsin nykyään masennuksesta ja sosiaalisten tilanteiden pelosta. Se oli sitä kuuluisaa tyttöjen näkymätöntä kiusaamista; nimittelyä, alistusta, virnuilua, syrjimistä. Vaikka siitä on jo vuosia ja asun aivan eri paikkakunnalla, en vieläkään osaa luoda ystävyyssuhteita tai olla ihmisten seurassa ilman pelkoa.

On elämässäni jotain hyvääkin: poikaystäväni, tai oikeastaan kihlattuni, J. Olemme olleet yhdessä lähes 2 vuotta ja voin varmuudella sanoa olevani rakastunut. Suhteessamme on vain yksi iso ongelma: J asuu toisella puolta merta, Amerikassa. Tutustuimme netissä ja olemme onnistuneet tähän asti tapaamaan neljä kertaa (yhteensä noin 5½ kuukauden verran). En vaihtaisi häntä mihinkään, mutta kaikki se kaipuu osaa kyllä masentaa. Varsinkin, kun en millään haluaisi muuttaa Yhdysvaltoihin, eikä J oikein pysty muuttamaan vakavan sairautensa vuoksi... äh, voisin pyöriä tämän ongelman ympärillä ikiusuuksia, paras jättää se toiselle kerralle.

Kaiken kaikkiaan tämä blogi taitaa olla epätoivoinen yritys kurkottaa kohti muita ihmisiä. Yksinäisyyteni on kasvanut valtavasti viime päivinä ja se on melkein säälittävää miten kovasti tahdon ystävän. Aina kun törmään netissä ihmiseen, joka vaikuttaa samankaltaiselta kuin minä, alan unelmoida asioista joita tekisimme yhdessä, niin kuin kaikki nuo täydelliset kaverukset elokuvissa. Mutta eihän siitä koskaan mitään synny.

"I've nothing strong to hold to, I'm way too old to hate you", Brandi Carlile laulaa. Pitäisiköhän sitä mennä nukkumaan.